Subscribe to
Newsletter
Kirjoituskilpailun satoa: Äitihaava

kilpailu1

Osallistu sinäkin? Lue lisää TÄSTÄ!

ÄITIHAAVA

Synnyin Tukholman hienostoalueelle. Äidilläni oli lähtenyt ura nousuun ja hän oli ostamassa sukulaiseltaan asuntoa, jossa oli vuokralla. Hän juhli joka viikonloppuna ystäviensä kanssa. Hän oli elämässä elämää, jota rakasti, kun hän huomasi olevansa raskaana parhaan ystävänsä kihlatulle. Tulosta alkoholinhuuruisesta illanvietosta, josta ei jäänyt kenellekään muistikuvia.

Hänen elämänsä teki täyskäännöksen. Hän päätti pitää lapsen, olihan hän jo tehnyt elämässään yhden abortin. Hän rakasti parasta ystäväänsä ja teki päätöksen, ettei kerro kuka on lapsen isä. Hän jatkoi elämäänsä entiseen tapaansa ainoana erona vain se, ettei olut maistunut enää.

Syntymäni oli kuitenkin hänelle shokki. Vasta synnytyssalissa hän alkoi ymmärtämään mitä on tapahtumassa ja yksinäisenä ja pelokkaana hän yritti hypätä ulos ikkunasta. Hän ei ollut valmis äidiksi. Vuorokauden tuskien jälkeen synnyin ja kun minut tuotiin puhtaana ja kapaloituna, hän pyysi hoitajaa jättämään minut sängylle. Hän keskittyi kahviinsa eikä uskaltanut katsoakaan vauvaa päin. Hän ei tuntenut itseään vieläkään äidiksi.

Hän muutti äitinsä luokse maalle ja sain huolenpitoa kahdelta äidiltä. Toiselta, joka hoivasi ja hoiti kotia ja toiselta, joka harjoitteli äitiyttä ja lapsenomaisesti odotti heräämistäni, jotta saisi jotain tekemistä. Hän uskoi, kun neuvolassa sanottiin, ettei hänen maitonsa riittänyt, vaikka kasvoin ja lihoin. Mutta oli väärin, että roikuin rinnalla, silloin maito ei voinut riittää. Hän nukutti vauvansa sulkemalla oven, jottei kuulisi tämän itkua. Sillä niinhän vauvat oppivat nukahtamaan. Hän teki kaiken oppikirjojen mukaan ja opetteli kovasti uutta taitoa.

Vuoden kuluttua hän tapasi suomalaisen miehen vaunukävelyllään. Mies oli komea ja puoleensavetävä, vaikka ei puhunut samaa kieltä. Äiti janosi taas seikkailua ja miehen kosketusta.

Pian hän oli jälleen raskaana. Tällä kertaa hän halusi naimisiin tulevan lapsen isän kanssa ja tämä suostui. Niin meille syntyi perhe ja se kasvoi vielä kahdella lapsella.

Muutimme miehen kotimaahan, jossa äitini ei osannut kieltä. Hän erakoitui ja masentui, ainoana seuranaan lapset. Isäpuoleni alkoholisoitui ja vetäytyi. Äitini itki iltaisin nukkumaanmenomme jälkeen koti-ikävää. Alkoholia kului. Riitoja oli paljon. Isäni kuritti meitä vyöllään, äitini yritti pitää arjen mielekkäänä vaihtamalla joka vuodenaikaan verhoja, pitäen kiinni jostain, joka kuului hänen lapsuuteensa.

Kasvoin aikuiseksi, vaikka sisimmältäni en koskaan kasvanutkaan. Luulin pärjääväni, vaikka vapisin pelosta. Rakastuin kilttiin ja huomaavaiseen mieheen, jonka kanssa tiesin perustavani perheen. Muutaman vuoden seurustelun jälkeen aloin odottaa vauvaa. Olin haaveillut koko ikäni tuosta tuhisijasta, jota voisin rakastaa ja suojella.

Valoa, joka toisi merkityksen elämääni. Rakkautta.

Valmistauduin huolella. Halusin täydellisen luomusynnytyksen ja nauttia matkasta. Pahoinvointi sai minut sängyn pohjalle useaksi kuukaudeksi. Synnytys sujui suunnitelmieni mukaan ja tuota kokemusta kannan sydämessäni lopun elämääni. Se oli juuri niin intensiivistä ja voimauttavaa kuin olin ajatellut sen olevan. Minä synnytin elämää. Minä hallitsin kipua kehossani.

Imetin vauvaani ja maito riitti pienen buddhan kasvattamiseen. Niin montaa vararengasta en ollut koskaan nähnyt vauvalla ja tunsin jälleen ylpeyttä omasta kehostani. Tunsin ylpeyttä siitä kuinka hoivasin lastani juuri oikealla ja luonnollisella tavalla, antaen kaiken rakkauteni, kaiken huomioni. Annoin vauvani roikkua rinnalla juuri niin paljon kuin tarvitsi. Vauvani ei ensiviikkojen jälkeen juuri itkenyt sillä reagoin pienimpäänkin inahdukseen.

Antaessani vauvalle kaiken mitä minulla oli annettavaa, huomasin samalla olevani valtavan yksinäinen. Mieheni teki pitkiä päiviä töitä ja kesäisin hän oli useita viikkoja toisella paikkakunnalla. Isäpuoleni oli kuollut odottaessani vauvaa ja niinpä äitini oli yksin ensimmäisenä kesänä. Herkkänä uutena äitinä halusin viettää tuon ensimmäisen kesän oman äitini luona mieheni ollessa työkomennuksella. Samalla tavalla kuin hän oli tehnyt.

Sinä kesänä jotain minussa särkyi, kun oma äitini kävikin omaa kasvuaan läpi. Hän ei ollut valmis isoäidiksi eikä tiennyt mitä siihen kuuluu. Hän rakastui tulenpalavasti mieheen ja nautti vapaudestaan, josta oli haaveillut kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän oli jälleen nuori ja minä jäin yksin. Alkoholi virtasi ja äitini keskittyi juhlimiseen. Eräänä iltana istuimme yhdessä äitini olohuoneessa katsellen televisiota ja rupatellen. Istuin viltillä ja vaihdoin vauvalleni pyjamaa päälle. Kaikki oli juuri oikein. Turvallista ja lämmintä. Olin samalla lapsi sekä ensiaskeleita ottava äiti. Kunnes hetkeä myöhemmin haistoin hajuveden ja tiesin, että äiti suunnitteli lähtöä. Hän meikkasi ja laittautui ja minä itkin häntä jäämään. Huusin vielä rappusilla äidin perään itkien hysteerisenä. Samalla pidin vauvaani sylissä enkä itsekään ymmärtänyt tunteitani. Äiti lähti ja sillä hetkellä luottamukseni hänen tukeensa karisi, kaikki muuttui.

Palasin Helsinkiin yksin. Heinäkuu oli helteinen ja makasimme vauvani kanssa useita päiviä putkeen sängyllämme, kohdassa jossa saatoimme tuntea läpivedon. Kävin välillä kaupassa ja ainoat aikuiskontaktit tuona kesänä oli kaupan kassat ja satunnaiset törmäämiset naapureihin.

Lapseni kasvoi ja hänelle syntyi sisko. Lasten kasvaessa riidatkin sisarusten kesken kasvavat ja lapset vaativat isompia asioita. Minulta aikuisempaa otetta. Nyt ei riitä se, että imetän ja hoivaan. Nyt minun on jaksettava olla lapsilleni läsnäoleva äiti. Huomaan, etten aina osaa olla. Huomaan, että sitä uutta on valtavan vaikeaa tuoda omille lapsille. Huudan, raivoan ja uuvun taakkani sekä syyllisyyteni alle. Samalla yritän kovasti olla sitä, mitä oma äitini ei ollut. Yritän kovasti rakastaa juuri oikein.

Huomaamattani kasvatin itselleni sen roolin, että minä annan lapsilleni kaiken. Että minun on kyettävä rakastamaan heistä ehjiä ihmisiä. Sillä äiti on tärkein. Unohdin huolehtia itsestäni, enkä sitä oikein ole osannutkaan. Unohdin huolehtia siitä, että lasteni elämässä olisi mahdollisimman moni muukin aikuinen ja turvallinen ihminen.

Kun äitini viestitti minulle, että hän kasvatti jo omansa, luulin että se on totta. Että se on ainoastaan äidin tehtävä. Että äidin vain kuuluu väsyä kuorman alle. Anoppini lohduttavasti aina kertoo tarinoita siitä kuinka uupunut oli itse, ja kuinka neuvolassa häntä ei uskottu. Mutta hän ei ole osannut tarjota apua, sillä hänkin uskoo, että äidin kuuluu olla uupunut. Niinpä olen päätellyt että kärsimys kuuluu tähän aikaan ja se on joskus ohi. Sillä niinhän kaikki äitini ikäiset naiset sanovat. Mutta sitten kun se kärsimys vihdoin on ohi, ovat lapsenikin jo muualla. Ja silloin tulen huomaamaan, että unohdin nauraa ja se tulee sattumaan. Sattumaan enemmän kuin mikään muu.

Nyt yritän pikkuhiljaa löytää naurun ja ilon luo askel kerrallaan. Pienin askelin yritän hyväksyä keskeneräisyyteni ja sen, että tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Äidin tehtävä ei ole olla yksin. Saan kaivata ja tarvita seuraa, auttajaa ja lohduttajaa. Pikkuhiljaa raotan sydäntäni itselleni ja maailmalle. Pikkuhiljaa opettelen asioita, joita tulin oppimaan. Lapseni ja uupumukseni ovat johdattaneet minut niiden asioiden äärelle, joita en osannut ennestään. Joita en olisi ikinä tuntenut tarvetta oppia ilman lapsiani. Me todellakin kasvamme yhdessä. Avatessani sydäntäni, luottamus kasvaa. Myös luottamus lapsiin kasvaa ja ymmärrys siitä, etten voi suojella heitä joka haavalta, eikä se ole tehtävänikään.

Irrotan varovasti otettani heistä ja etsin yhteyttä itseeni. Teen asioita, jotka tuntuvat itselle merkitykselliseltä, luon itselleni minun näköistä elämää. Huomaamattani löydänkin samalla yhteyden lapsiini ja usein tunnen kuinka ilokin pääsee kuplimaan esiin, uupumuksenkin keskellä.

 

-Fenix-

kilpailun-logobanneri

Leave a Reply

© Babyjoy All Rights Reserved