Subscribe to
Newsletter
Kirjoituskilpailun satoa: Paras opettaja

kilpailu1

Osallistu sinäkin? Lue lisää TÄSTÄ!

PARAS OPETTAJA

Raskausaikani viimeinen kolmannes oli seesteistä ja onnellista aikaa. Alkuraskauden aikana olin päätynyt eräälle kurssille käsittelemään sisimpääni ja toimintatapojani ja alkuraskaus olikin aikamoista puhdistautumista menneestä, jonka sai kokea myös lähipiirini. Prosessi koetteli parisuhdetta ja erokin oli lähellä. Niinpä viimeisten raskauskuukausien tyyneys ja onni olikin aivan erityislaatuista meille molemmille lapseni isän kanssa. Minä, jonka haasteena oli kontrolloinnintarve ja tarve päättää kaikesta, odotinkin synnytystä luottavaisin ja pelottomin mielin, oletusteni vastaisesti. Toivoin luonnollista synnytystä, mutta koska en tiennyt tulevasta, en halunnut olla sen suhteen liian ehdoton.

Synnytystäni edeltävänä päivänä alkoivat supistukset. Touhuilin kotitöitä ja odotin innokkaana, josko lapseni jo pian syntyisi. Aamuyöllä supistukset voimistuivat mutta kovasta kivusta huolimatta pysyin rauhallisena. Pienellä tyttärelläni oli kiire tulla tähän maailmaan, joten hän syntyi kahden tunnin kuluttua päästyämme sairaalaan. Kivunlievityksenäni oli vain suihku. Synnytyskipu ja ensimmäinen ponnistus oli jotain sellaista, jota en olisi voinut etukäteen kuvitella. Huusin, tai oikeammin karjuin todella syvällä äänellä. Muistan synnytykseni joka hetken ja tuntemuksen tarkkaan. Pian synnytyksen jälkeen kävelin pienenpieni tyttäreni paitani sisällä, iho ihoa vasten, synnytysosastolle. Voisi sanoa, että kaikki meni kuin Strömsössä.

Toisin kuin monelta ystävältäni, minulla ei tiputellut maitoa raskausaikana. Synnytyksen jälkeenkin sitä alkoi hyvin hitaasti herumaan. Olin kuvitellut ottavani synnytyksen jälkeen tyttäreni rinnalleni ja alkavani imettää. Olin ostellut imetysvaatteita runsaasti, sillä ajattelin niiden olevan lähes ainoita vaatteita, joita tulisin pitämään seuraavan vuoden. Sairaalassa imetys ei kuitenkaan lähtenyt sujumaan. Sainkin rintakumin käyttöön, jonka avulla tyttäreni sai vihdoin hyvän imuotteen ja pääsin imettämään häntä.

Kotiin pääsyn jälkeen tyttäreni nukkui sylissäni tai sitten imetin häntä rinnallani. Ihmettelin kun puhuttiin imetyskerroista. Ei sellaisia ollut meillä, koko hereillä oloaika oli pelkkää imettämistä. Kun kahden aikaan yöllä minun oli vihdoin päästävä hetkeksi nukkumaan, tyttäreni huusi suoraa huutoa. Järkeilimme, että kyseessä ei voinut olla nälkä, sillä olinhan imettänyt koko päivän. Olin niin väsynyt että nukuin lapseni huudosta huolimatta mieheni hytkytellessä häntä ympäri kaksiotamme. Taannuin taas entiseksi määräileväksi ja kontrolloivaksi itsekseni. En kestänyt kun en päässyt tekemään mitään, mitä olisin halunnut, sillä istuin koko ajan imettämässä. Olin sidottu sohvalle ja vauvaan. Oloni oli hikinen ja turvonnut. Olin myös edelleen kipeä synnytyksen jäljiltä. Mietin niitä lukuisia urheilijoita ja malleja, jotka viikko synnytyksen jälkeen ovat lenkkipolulla ja tunsin itseni luuseriksi.

Lapsemme paino ei alkanut nousta. Punnituksia oli neuvolassa yhä tiuhempaa. Syntyessäänkin alle kolmekiloinen pieni tyttäremme ei juuri siitä kasvanut ja neuvolassa hoitaja kehotti antamaan lisämaitoa. Olin liittynyt Facebookin imetystuki-ryhmään, jossa keskustelijat arvostelivat neuvoloiden neuvoja lisämaidon antamisesta ja antoivat erilaisia vinkkejä maidontuotannon lisäämiseksi oluenjuonnista rintojen pumppailuun. ”Kyllä maitoa tulle riittävästi kun vaan imettää tarpeeksi” siellä kommentoitiin. ”Lisämaito vain vähentää omaa maidontuotantoa”. Minä, joka halusin lapseni syövän vain luomua ja elävän mielellään täysin lääkkeettömän elämän, pidin myös korvikemaitoa lähes myrkkynä. Eikä minulle ollut tullut pieneen mieleenikään etten imettäisi.

Pumppailin maitoa rinnoistani, en imetysten välissä, koska imetyshän ei koskaan loppunut, vaan vauva samalla toisella rinnalla. Join ykköskaljaa ja imetysteetä. Yritin päästä rintakumista eroon, yritys päättyi joka kerta minun ja vauvan yhteiseen raivokkaaseen itkuun. Kun lapseni paino ei edelleenkään juuri noussut ja ymmärtäväisen neuvolanhoitajamme äänensävy kävi jo vakavaksi, otimme lisämaidon avuksemme. Lämmittelin maitoa tytär rinnallani. Tuntui, että imettämisestäni huolimatta vauva joi lisämaitoa todella isoja määriä. Koitin jatkaa sitkeästi, edelleen rintapumppu ja imetystee käytössä.

Tässä vaiheessa kaikissa vastaavissa tarinoissa, joita olen imetysongelmista lukenut, kerrotaan, kuinka oma maito alkaa pikkuhiljaa riittämään ja lisämaito jää pois. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Niin ei mennyt minulla. Jonkin aikaa jaksoin jatkaa maidon lämmittelyä imettäessäni. Itseasiassa päiväni täyttyivät siitä. Ihmettelin äitejä jotka pesivät pyykkiä tai tiskasivat ollessaan lapsen kanssa yksin kotona. Minun kaikki aikani meni maitojen kanssa läträämiseen ja imettämiseen. Pikkuhiljaa turhauduin ja imetyskertoja alkoi jäädä pois. Koin todella raskaaksi toisella kädellä jatkuvasti kannatella imetettävää tytärtäni ja toisella lämmitellä maitoa kattilassa vesihauteessa. Mitään rytmiähän niin pienellä vauvalla ei ollut, joten en voinut myöskään lähteä kotoa mihinkään. Itselleni lataamani paineet ja odotukset alkoivat musertaa minua ja tein lopullisen päätöksen lopettaa imetyksen. Koin suunnattoman helpotuksen kun sain päätöksen tehtyä. Elämämme helpottui ja myös ilmapiiri kotonamme parani. Korvikkeen antaminen oli joka kerta kova pala, mutta vihdoin siihen alkoi tottua.

Kadunko? En kadu lopettamispäätöstäni. sillä oma jaksaminen alkoi olla tuossa vaiheessa niin heikoilla, että päätös oli oikea. Välillä mietin sitä, että jos olisin heti alkanut antamaan lapselleni lisämaitoa, olisiko hän vahvistunut niin, että olisikin jaksanut imeä maitoa paremmin ja imetys olisikin jatkunut. Tyttäreni täytti juuri vuoden ja myönnän tuntevani edelleen asiasta katkeruutta. Välillä olen katkera imetystuki sivustolle, välillä synnytysosaston hoitajille ja ehkä eniten itselleni. Siitä että kuuntelin liikaa muita. Että olin itsepäisesti luonut etukäteen mielikuvan siitä, miten asioissa tulisi suoriutua, enkä pystynyt näkemään tilanteessa muita toimintatapoja. Ehkä vielä saan suruni surtua ja katkeruuteni vähenee. Edelleenkin minua satuttaa, kun luen tai kuulen jossain puhuttavan siitä, kuinka äidinmaito on parasta ravintoa lapselle. Koen sen henkilökohtaisena arvosteluna.

Tämä kirjoitus ei ole kannanotto eikä ohjenuora. Tämän on vain ja ainoastaan minun tarinani. En pystyisi neuvomaan ketään tässä asiassa. Minä en tiedä, mikä on kunkin kohdalla oikea tapa toimia. Halusin kirjoittaa tämän siksi, että en ole vastaavaa kertomusta tuekseni päässyt aiemmin lukemaan. Haluankin tarjota vertaistukea.

Tyttäreni on todella tyytyväinen, elinvoimainen, vahvatahtoinen ja nauravainen lapsi. Ei hänellä ole mitään hätää. Hän kyllä pärjää. Vaikka synnytykseni menikin kuin Strömsössä, ei ensimmäinen vauvavuosi kannaltani ole todellakaan mennyt. Minun tyttäreni, lääkevastaisen äidin lapsi, sairastui neljän kuukauden iässä munuaisaltaantulehdukseen ja joutui sairaalaan antibioottitiputukseen. Lisäksi hänellä puhkesi atooppinen ihottuma, joka on altistanut myös muille sairauksille. Hän on urhea ja vahva pieni tyttö. Hän nauraa ja leikkii. Ei hän murehdi kivuista tai kutinoista. Me vanhemmat, aivan turhaan, olemme sydän syrjällään ja huolissamme.

Mutta mekin opimme. Koko ajan. Onhan meillä maailman paras opettaja.

-Elina-

kilpailun-logobanneri

Leave a Reply

© Babyjoy All Rights Reserved