Subscribe to
Newsletter
Kirjoituskilpailun satoa: Tartu hetkeen

kilpailu1

Osallistu sinäkin? Lue lisää TÄSTÄ!

TARTU HETKEEN

Minulla on utuiset muistikuvat siitä, kun herään narkoosista. Vain aavistuksen paremmin muistan sen, kun sinut tuotiin ensimmäisen kerran viereeni. Otin sinut hoitajan avustuksella kainalooni kokemattoman uuden äidin epävarmuudella, kömpelösti, tietämättä, miten olla. Päässäni pyöri vain kaksi ajatusta: “Olen äiti ja tämän olennon tässä pitäisi olla nyt kaikkeni.” ja “En jaksa. Koskahan kehtaan pyytää hoitajia viemään tämän lapsen pois sylistäni?” En muista, jaksoinko edes katsoa sinua. Olin tuore äiti, joka halusi lapseensa tutustumisen sijaan vain vaipua takaisin unten siniseen maahan. Olit syntynyt hätäsektiolla. Sitä en onneksi vielä silloin tiennyt, että syntyessäsi olit 2 apgar-pisteen eloton vauva.

Meillä käytetään kestovaippoja ja vessahätäviestintää. Teen päivittäin pitkiä vaunulenkkejä koiran kanssa. Osallistun vauvojen kulttuurituokioihin ja perhekahvilatoimintaan. Ennen lapsen syntymää minulla oli kaikki langat käsissäni. Luin, tutkin ja olin aktiivinen äiti. Halusin tarjota vauvalleni vain parasta ja antaa hänelle elämyksiä kaikkien aistien kautta. Lisäksi pidin itsestäänselvyytenä, että olisin itse aktiivinen ja omasta elämästään kiinni pitävä äiti. Ei se mennyt ihan niin. Masennusoireilin oman riittämättömyyteni edessä ja olin toivoton refluksisen vauvan mahakipujen kanssa. Päivät kuluivat mukavasti kotonakin, toisiamme opiskellen.

Olen nainen, joka on tottunut olemaan oman elämänsä laivan kapteeni. Hoidin akateemiset opintoni tavoiteorientoituneesti ihanneajassa, samalla opiskelijarientojen sijaan työelämään keskittyen. Ostin yksin asunnon ja auton. Näytin hyvältä ja elin niin vilkasta sosiaalista elämää, kuin valintani vain sallivat. Harrastin aktiivisesti niin urheilua kuin kulttuuriakin. En tehnyt kompromisseja vaan purjehdin kohti tavoitteitani, pienistä karikoista pääsin helposti yli ja unohdin ne hetkessä. Oli minulla näin jälkeenpäin ajatellen tuuriakin: moni asia, kuten vakituinen työpaikka, järjestyi kuin vahingossa.

Kun elämäni sitten oli kolmikymppisenä kaikin tavoin suunnitelmieni mukaan reilassa, oli aika antaa perheen kasvaa lapsella; minulle tyypillisesti hallitusti ja suunnitelmallisesti. En ollut enää mikään sinisilmäinen tytönhupakko, joten valmistauduin pettymyksiin. Yllättävää kyllä, tulin kuitenkin lähes heti raskaaksi. Raskausaika oli minulle henkisesti raskasta, koska olin tottunut hallitsemaan tilanteita, ennakoimaan riskejä ja olemaan suunnitelmallinen. Pyörittämään itse elämäni nukketeatteria. Nyt olinkin itse nukke kohtaloni vietävänä. Raskaus eteni hienosti, voin hyvin, olin energinen eikä sikiö kohdussani antanut mitään merkkejä siitä, etteikö silläkin olisi kaikki hyvin. Tästä kaikesta huolimatta pelkäsin kaiken aikaa. Laskin päiviä aina uusiin etappeihin ja luin riskeistä, keskenmenoista, kohtukuolemista ja ennenaikaisista syntymistä. En uskaltanut laittaa kotia lasta varten valmiiksi tai tehdä isoja hankintoja ennen kuin olin lähellä viikkoja, joilla lääkärit yrittävät pelastaa keskosen. Valmistauduin kaiken aikaa luopumiseen, minkä takia tunneside lapseen jäi raskausaikana kovin heiveröiseksi. Puhuinkin lapsesta “tyyppinä” – jonain, jota en uskaltanut oikein edes ajatella.

Synnytykseni käynnistyi raskausviikolla 38+5 lapsivesien menolla. Odottelimme sairaalan ohjeiden mukaan kotona, mutta kun en enää tuntenut lapsen liikkeitä, saimme luvan mennä sairaalaan. Sairaalassa käyrillä maatessani näimme, että lapsella on kaikki hyvin, liikkeiden tuntemisen vähyys johtui vain lapsivesien menosta. Yhden yön kestäneet supistukset päättyivät sairaalassa ollessamme ja lopulta synnytys jouduttiin käynnistämään. On ironista, että lakkasin pelkäämästä tässä vaiheessa, hetkellä, jolla kaikki alkoikin ensimmäistä kertaa mennä pieleen. Synnytyksessä kehoni petti minut: lapsi ei mahtunut syntymään urheilijan vartalostani. Sykkeet heikkenivät ja lopulta minut päädyttiin leikkaamaan hätäsektiolla. En osannut pelätä vielä silloinkaan, kun minua kärrättiin leikkaussaliin. Vastasyntynyt oli eloton ja kovia kokenut puskettuaan väärässä, toivottomassa asennossa joustamattomia vatsalihaksiani vasten. Herättyäni kuulin, että vastasyntyneiden tarkkailuosastolla olevaa lastani epäillään kehitysvammaiseksi. Seuraavat päivät menivätkin täysin uusien, odottamattomien ajatusten parissa. En osannut luoda kunnollista tunnesidettä, hoidin lastani mekaanisesti, hänen tulevaisuudestaan epävarmana.  

Onnekseni selvisimme säikähdyksellä ja lapsemme todettiin muutamassa päivässä terveeksi. Kävimme toki säännöllisesti sairaalassa kehitystarkkailuissa ensimmäisen vuoden ajan, mutta mitään hälyttävää ei tullut vastaan. Lapsemme kasvoi ja kehittyi täysin kuten pitikin. Minäkin kasvoin äidiksi ja äitinä. Opin paljon uusia asioita. Noin sadan naisen Facebook-yhteisöstä tuli minulle vauvavuoden aikana hyvin tärkeä. Vietin näiden naisten kanssa aikaa yhtä paljon kuin mieheni kanssa, monia heistä tapasin oikeassakin elämässä säännöllisesti. Ryhmä oli pedantille luonteelleni tuiki tärkeä vertaisryhmä, koska etenkin live-tapaamisissa näin, ettei nettimaailman täydellisyys ole kuin kaunista pintaa. Vauvoistamme yksi oppi ennen muita yhtä, toinen toista. Äiditkään eivät olleet täydellisiä supernaisia, vaan meillä kaikilla oli omat akilleen kantapäämme. Sain kokemattomalle äidille tärkeitä vinkkejä ryhmästä: ideoita äitienpäiväkortteihin, lohtua kun väistämättömiä vahinkoja tapahtui, vertaistukea niin oman kuin lapseni kehossa tapahtuneisiin asioihin. Liian tyhmiä kysymyksiä ei ollut – joku pystyi aina vakuuttamaan, että ihmettelemäni ilmiöt olivat normaaleja.

Vauvavuoden edetessä väsymys kuitenkin alkoi painaa itse kutakin, mikä paljastui väärinymmärryksinä ja riitoina. Myöskään minä en enää samalla lailla kaivannut äititovereitani töihin paluuni myötä. Aloin ärsyyntyä keskusteluista, joissa ylistettiin oman elämäntavan paremmuutta ja turhauduin aloituksista, joissa pohdittiin vuolaasti eri vaatemerkkien hyviä ja huonoja puolia tai viljeltiin lastenvaatealan sanastoa, josta ymmärsin yhtä vähän kuin saksan epäsäännöllisistä verbeistä – jotain pystyin päättelemään, mutta merkitys jäi mysteeriksi. Ryhmä ei enää tarjonnut minulle vertaistukea, koska elämäntilanteeni oli eri kuin aktiivisimmilla kirjoittajilla. Ryhmä, jossa sai olla epätäydellinen, alkoi muuttua ryhmäksi, jossa kerskuttiin kilpaa omalla äitiydellä ja jossa ei enää ollut tilaa äidille, joka oli päättänyt elää omanlaisenaan äitinä. Tuntui kuin koko naisjoukko olisi vangittu äitikuplaan, josta maailma näkyy vain äitiyden kautta. Tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin ikinä, kun en osannut olla ensisijaisesti äiti. Minä en halunnut klikata tykkää-nappia meemille, jossa ylistettiin äitiyden vaativuutta. Näiden joukkoon kuulumattomuuden tunteideni kanssa koin toisen ison identiteettikriisin vuoden sisään.   

Jossain vaiheessa, huomaamattani, olin ymmärtänyt päästää irti marionettien naruista. Ymmärsin, että hyvää äitiyttä ei ole väline hifistely ja muskarin, taaperon taidetuokioiden ja sirkusjumpan täyttämä arki, vaan se, että haluan katsoa yhdessä lapseni kanssa Katy Perryn “Roaria”, näyttää kymmenennettä kertaa samana päivänä norsusuihkukohtauksen ja karjua keuhkojen täydeltä yhdessä taaperoni kanssa laulajan mukana “roar”. Läsnäolo. Sitä tarvitsevat niin lapseni kuin minäkin. Poistin ilmoitukset Facebook-ryhmästä, joka sai minut epävarmaksi äitiydestäni, ja keskityin sen sijaan elämään hetkessä, siten kuin lapseni ja minä elämästä eniten nautimme. Minä jatkoin itselleni tärkeiden harrastusten parissa, ja huomasin olevani onnellinen, kun pääsin välillä pois kotoa. Samalla huomaamattani tarjosin lapselleni parasta: paljastui, ettei hänkään ollut luonteeltaan vauva, joka haluaa paljon sosiaalisia kontakteja ja toimintaa. Niiden aika tulee myöhemmin. Nyt taaperoni on mammanpoika, joka haluaa olla äidin sylissä ja pelkää isompien lasten kovaäänisyyttä ja yllättäviä liikkeitä. Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, että minun äitiyteni ei ole sellaista kuin ennen poikani syntymää kuvittelin.

Olen onnellinen, kun teen asioita, joista nautin, en silloin, kun teen asioita, joita kuvitelmissani kuuluu tehdä. Ja kas – kun olen onnellinen, myös lapseni on onnellinen. Siinä sylissäni. Sydämenlyönteihini, lämpööni ja epävireisesti hyräilemääni Siniseen uneen nukahtaen.

Tässä on onni.

 

– Master of Puppets –

kilpailun-logobanneri

Leave a Reply

© Babyjoy All Rights Reserved