Subscribe to
Newsletter
Kirjoituskilpailun satoa: Tunteet pelissä, mutta hukassa

kilpailu1

Osallistu sinäkin? Lue lisää TÄSTÄ!

TUNTEET PELISSÄ, MUTTA HUKASSA

Olin jo teini-iästä saakka kuvitellut itseni äidiksi jonakin päivänä. Tiesin millainen äiti minusta tulisi. Olenhan yhden esikoisen rakkaudenkohdustani menettänyt, olisin siis varmasti rakastavin äiti ikinä tälle uudelle siunatulle ihmeellemme.

Jo raskausaikana minulla oli selvä kuva tulevasta. Oikein vaaleanpunainen kuva. Odotin synnytystä innolla ja siitä kesästä tulisi paras ikinä. Pian se päivä tuli kun minusta syntyisi äiti yhdessä yössä. Sinä yönä minusta tuntui että olen ainut äiti maanpäällä, joka tuntee näin. Joka ei siis tunne vastasyntynyttä lastansa kohtaan mitään. Odotin sitä tunnetta mistä minulle on kerrottu tarinoita jo monta kuukautta, sitä tunnetta minkä kaikki muutkin äidit kokivat: rakkauden ryöppy joka peittoaa kivun ja väsymyksen kun saa rinnan päälle rääkyvän pienen ihmeen jota niin kauan on odotettu…

Minä tosin en saanut sinua syliini koska jouduin yllättäen sektioon. Kuulin kuinka itkit sermin takana, odotin sitä, koska ajattelin että se on merkki siitä että olet kunnossa, mutta sen jälkeen tunsin pelkkää tyhjyyttä. Seuraavaksi jo näin sinut, kätilö toi ison ja vieraan näköisen nyytin meidän molempien kasvojen eteen. Isäsi oli onnessaan. Onneksi edessäni ei ollut peiliä koska katsoin luultavasti vain lävitsesi. Ja se näky olisi särkenyt sydämeni. Onneksi myöskään sinä et katsonut silmiini silloin. Kylmään jäätyneeseen sieluuni. Olisit vielä pian halunnut takaisin kohdun suojaan. Minustakin tuntui että olisin halunnut ottaa tämän kaiken uusiksi, koska kyseessä ei ollutkaan elämäni onnellisin päivä!

Sairaalassa vietettyjen päivien aikana sain huomata että kaikki se onni, uutuuden ihanuus, rakkaus ja hoivavietti ei kuulunut minun äitiyteen. Yritit kyllä kovasti herätellä minua tuntemaan. Tunsin sinun syntymäsi jälkeen sisälläni enemmän kuin mitä koskaan aiemmin olin tuntenut, aistini oli herkät, mutta se yksi ja tärkein tunne puuttui. Äidinrakkaus. Viimein kotona ollessani ajattelin että nyt tämä helpottaa ja asia ratkeaa kun en varmasti ole enää synteettisen oksitosiinin vaikutuksen alaisena, vieraassa ympäristössä sairaalassa, ilman puolisoani joka vielä muutama päivä sitten oli minulle tärkeintä ja rakkainta maailmassa, mutta jota ilman olin joutunut selviytymään jo monta yötä yksin.

Silloin tunsin että parisuhteemme muuttui lopullisesti. Kuinka perheeksi tuleminen voi tuntua näin kamalalta? Loppujen lopuksi sopeutumista ei helpottanut ainakaan se kuinka vieraaksi tunsin oman vartaloni, kuinka tuskallisen kipeä sektiohaava oli vielä viikkojenkin päästä ja kuinka sekaisin hormoneista minun pääni oli. Ensimmäiset viikot äitinä tunsin kuinka menetän otteeni kaikkeen vanhaan ja entiseen. Varsinkin itseeni. Kuinka tätä muutosta voi rakastaa? Tai sen muutoksen aiheuttajaa.

Ja niin kovasti sinä yritit minua taas herätellä. Muistan kuinka joinain iltoina vain toivoin että hiljenisit nyt koko yöksi, kuitenkin heräilin ennen sinua jos nukuit hiemankin yli totutun yösyöttöajan ja tarkistin heti hengitätkö. Aloin heräilemään. Etkä ollut edes vaativa vauva, kiitos siitä, koska annoit minulle ainakin mahdollisuuden niissä olosuhteissa löytää sen puuttuvan tunteen rauhassa. Annoit minulle aikaa kasvaa, koska selkeästi en syntynytkään äidiksi silloin kuin sinä synnyit.

Kuukausien kuluessa symbioosiimme alkoi tottua. Hoidin sinua ja koko taloutta tottuneesti ja tyytyväisenä. Otin meistä päivittäin valokuvia ja iloitsin uusista oppimistasi taidoista. Neuvolassa en käyttänyt enää samaa lausahdusta “onhan tämä rankkaa”, jolla en tarkoittanut sitä että vauvan hoitaminen itsessään olisi rankkaa saati valvominen tai ärsyttävän alkukankea imetystaival. Tarkoitin sillä omaa sisäistä tunnemyrskyäni. Kunpa olisin osannut käsitellä asiaa silloin samalla lailla kuin mitä nyt myöhemmin, kun mielessäni kuljen äitiyden polun alun uudestaan pystyn selittämään ja avaamaan itselleni jälkikäteen paljon asioita. Olen kuitenkin vuoden aikana oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan, joten sallin antaa itselleni anteeksi vaikka olet joutunut kulkemaan kanssani hieman kivikkoisempaa ja pimeämpää polkua.

Pikkuhiljaa vauvan etusijalle asettaminen eli kaikki se hullunmylly ruokien monen tunnin valmistamisesta pakkaseen, nopeat suihkut, pelkästään vauvalle vaatteiden osto, kalenterin täyttyminen vauvatapaamisista tai neuvola-ajoista tuntui normaalilta elämältä. Minusta tuntui ihan hyvältä kuin sain vain hengittää sinua, elää sinusta ja sinua varten.

Siinä lomassa alkoi myös löytymään aikaa itselle, lapsettomille ystäville ja avioliitolle. Esikoisen vauvavuoden ollessa pian ohitse tunnen välillä ymmärtämättömyyttä, syyllisyyttä ja vihaisia tunteita itseäni kohtaan. Kuinka saatoin tuntea noin tai lähinnä olla tuntematta? Joku voisi sanoa että olen huono äiti, en lainkaan luotu äidiksi.

Tätä nykyä nauramme jo äitiystävieni kanssa kuinka viime yöstä ei taaskaan tullut mitään puhkeavien hampaiden vuoksi, kuinka päivät pitkät tulee huudettua ei-sanaa ja kuinka sisustusaarteet hajoavat pudotessaan lattialle kullanmurun opetellessa seisomaan tukea vasten. Nyt kun hymyillen katson leikeissään telmuavaa pienokaistani ja kuvittelen hänelle jo sisaruksia ympärillemme en voisi muuta tuntea kuin suurta selittämätöntä rakkautta.

Nautin ollessani äiti. Vain äidit tietävät mitä tarkoitan. Pyrin nykyään katsomaan sinua joka hetki silmiin, näen kuinka sielusi kukoistaa saadessasi vastaanottaa äidinrakkautta. Näethän sinäkin nyt sen rakkauden sielustani silmieni kautta?

-Rakkaudella, juuri sinun äitisi-

kilpailun-logobanneri

Leave a Reply

© Babyjoy All Rights Reserved