Subscribe to
Newsletter
Kirjoituskilpailun satoa: Matkalla minuuteen

kilpailu1

Osallistu sinäkin? Lue lisää TÄSTÄ!

 

MATKALLA MINUUTEEN

Olen niin onnellinen, kuin voin olla.

Tässä on hyvä. Tässä on kaikki.

Olen kahden hurmaavan ja superenergisen pojan äiti. Minulla on ihana mies ja muutamia läheisiä ystäviä, joihin voin aina luottaa. Luotan elämään ja siihen, että se menee kuten kuuluukin mennä. Uskon että pärjään kyllä ja jos haluan apua muilta saada, sitä pitää myös uskaltaa pyytää.

Toisinaan olen kyllä edelleen kovin väsynyt, kun turvaverkkoa ei ole ja hengähdystauot ovat vähissä., mutta teen parhaani. Yritän nipistää pieniä omia hetkiä sieltä täältä ja muistaa olla onnellinen siitä, kuinka onnekas olen ja kuinka ihana perhe minulla on. Matka tähän tilaan on ollut pitkä ja tiedän, että tämä on vain hetken taukopaikka ennen seuraavaa elämän etappia.

Synnyin kolmilapsisen perheen keskimmäiseksi lapseksi ja lapsuuden vietin pohjoisen pikkukaupungissa, jossa häpeän kulttuuri oli vahvasti läsnä. Omien lapsien saamiseen asti ajattelin, että minulla on ollut ihan tavallinen lapsuus, ei mitään ihmeellistä. Itse vain olin aina ollut jotenkin vähän vääränlainen: liian temperamenttinen, liian suulas ja liikaa täynnä elämää.

Olen aina pitänyt lapsista ja minusta on ollut ihana jutella pienten lasten kanssa. Odotin kovasti oman lapsen saamista, mutta lopulta, kun niiden aika minun mielestäni tuli, ei lapseni ollut samaa mieltä. Tuona parin vuoden jaksona, kun yritimme mieheni kanssa lasta, kuljin hyvin syvissä vesissä. Opiskelin, kävin töissä ja vapaa-ajan murehdin. Viikonloppuisin juhlimme ja silloin ensin nauratti ja sitten itketti.

Lapsettomuus oli suuri salaisuutemme, siitä ei voinut puhua kenellekään. Olinhan minä epäonnistunut, niin ajattelin, vaikka syytä lapsettomuuteen ei löytynyt. Lopulta lääketieteen avustuksella tulin raskaaksi. Olin ajatellut, että raskausaika olisi ihanaa, mutta ensimmäiset kuukaudet makasin sohvalla ja oksensin.

Syksyn tullen alkoivat velvollisuudet. Loppusuoralla olevat opinnot graduineen ja sivuaineineen, jonne olin yllätyksekseni päässyt. Tähän päälle vielä iltojen opetustyöt, joita olin itselleni haalinut. Mistään en voinut mielestäni höllätä, eihän raskaus ollut sairaus. Raskaus sujui kuitenkin hyvin ja en suuremmin murehtinut vauvan syntymää. Ajattelin, että kyllähän kaikki nyt lapsia osaavat hoitaa. Toki olin mielessäni maalannut kuvan itsestäni onnellisena, energisenä äitinä, joka on aktiivinen kulkija vauvan kanssa ja rakastaa olla kotona. Toisin kuitenkin kävi.

Jo synnytyslaitoksella sain aavistuksen siitä, että jotain muuta on luvassa. Poikamme synnyttyä pitkän ja uuvuttavan synnytyksen jälkeen, me vanhemmat olimme onnellisia, mutta hämmentyneitä. Vietimme kolme päivää synnytyssairaalan perhehuoneessa, jossa lapsemme itki lähes koko ajan ja me vanhemmat olimme täysin neuvottomia. Hoitajat rauhoittelivat ja sanoivat, että hän on varmaan nälkäinen. Niin varmasti olikin, mutta nykyään olen sitä mieltä, että oli siinä muutakin.

Olen sitä mieltä, että tuo meidän pikkumies oli kauhuissaan koko tästä uudesta paikasta, johon hän oli syntynyt. Kaikista niistä valtavista ärsykkeistä, joita hänen yhtäkkiä täytyi kokea. Lapsemme kasvoi ja me vanhemmat olimme todella väsyneitä. Hän herätteli paljon ja oli päivisin hyvin tyytymätön ja itkuinen. Neuvolan ja lääkärin mielestä tämä oli ihan normaalia, lapset kun nyt itkevät. Minä olin toista mieltä.

Googlailin asiaa paljon ja tulin lopulta siihen tulokseen, että hänellä on maitoallergiaa, joka aiheuttaa refluksitautia. Tästä olivat samaa mieltä myös allergialääkärit ja hoidoksi saimme närästyslääkkeitä. Tässä vaiheessa eksyimme jotakin reittiä homeopaatille, joka avasi ensimmäisen uuden näkökulman maailmaani.

Vaikeaa meillä oli edelleen, mutta vähitellen allergiat alkoivat olla kurissa eikä meidän ei tarvinnut syöttää hänelle närästyslääkkeitä, joita lääkäri hänelle rutiinina oli määrännyt ja joita hän ei suostunut ottamaan. Lapsemme kasvoi ja kehittyi. Hän oli todella energinen, tarvitsi vähän unta ja oli jatkuvasti liikkeessä. Hän lähti kävelemään 9kk iässä ja piti meidät vanhemmat kiireisinä.

Minä olin haalinut meille kaikenlaisia harrastuksia, kuten olin ajatellut, mutta hän oli toista mieltä. Hän oli useimmiten sitä mieltä, että hän ei tule tai hän halusi lähteä pois. Ainakaan hän ei tehnyt, kuten ohjaajat sanoivat, vaan jotain ihan muuta. Meillä meni kuitenkin ihan mukavasti, sillä minä sain lopulta nukkua ihan kohtuullisia yöunia. Ilman unta olin ollut täysin sumussa.

Poikamme ollessa 1v8kk tilanne oli kohtuullisen rauhallinen, viimein lähes kahden vuoden jälkeen. Tuona kahden vuoden aikana olin myös tehnyt graduni valmiiksi, suorittanut sivuaineeni loppuun ja pysynyt järjissäni kaiken väsymyksen ja huolen keskellä.

Sitten, ihan sattumalta, olin taas raskaana. Olin ehkä salaa sitä toivonut, mutta minua myös pelotti. En myöskään odottanut raskaaksi tulon käyvän kovinkaan helposti, kun esikoistamme olimme odotelleet melko kauan tulevaksi. Pian raskaaksi tulon jälkeen minulle tarjottiin yllättäen alani töitä kevään ajaksi. Olin juuri valmistunut ja halusin ottaa paikan vastaan, mutta samaan aikaan koin syyllisyyttä. Olinhan ajatellut, että poikani menee päiväkotiin vasta kolme vuotiaana. Niin minusta kuitenkin tuli työssä käyvä äiti ja lapsestani päiväkodin kävijä alle 2-vuotiaana.

Pikkuveli syntyi syksyllä 2015. Hän oli helppo vauva, vaikka valvottikin paljon. Nyt tajusin jo hyvin varhain jättää maidon pois omasta ruokavaliostani, joka helpotti selvästi vauvan oloa. Vaikka vauvan kanssa oli helppoa, ei elämä siltä tuntunut. Olin täysin uupunut, kun en nukkunut ja isoveli oli todella vaativana. Hän oli jatkanut osanpäiväisenä ja osa viikkoisena päiväkodissa, mutta sekään ei tuntunut helpottavan tilannetta. Aloin olla sitä mieltä, että ehkä tässä on nyt muutakin, kuin vain hänen synnynnäinen temperamenttinsa. Olin lukenut jo aiemmin paljon kasvatuskirjallisuutta, mutta nyt satuin tarttumaan kahteen eri teokseen, jotka kolahtivat kovaa.

Ensin matkalleni osui Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen. Kirjan lukeminen avasi niin monia ovia omaan itseeni, että olin ällistynyt. Olin aiemmin ajatellut, että poikani on hyvin samanlainen kuin minä, mutta kirjan myötä aloin ymmärtää, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Ymmärsin, että hän aistii asioita hyvin voimakkaasti ja siksi käyttäytyy kuten käyttäytyy. Aloin myös ymmärtää itseäni paremmin: miksi halusin sosiaalisia kontakteja, mutta väsyin niistä myös kovasti.

Tajusin, että minä ja poikani olimme molemmat erityisherkkiä ekstroverttejä, jotka tasapainoilevat kahden maailman välissä.

Aloin myös ymmärtää, miksi minulla oli aina ollut sellainen olo, ettei minua ymmärretä. Lapsuuden kodissani tunteet eivät olleet kovin hyväksyttyjä, vaikka niitä kyllä näytettiin. Äitini, joka oli pääasiallisessa kasvatusvastuussa, ei ole itse erityisherkkä. Miten hän olisi siis voinut ymmärtää minun kaikkia nyanssejani? Hänen mielestään ne olivat huonoa käytöstä ja turhista napisemista.

Toinen kirja, jonka luin oli Thomas Gordonin Toimiva perhe. Gordon kannattaa neuvottelevaa kasvatustyyliä ja sitä, että pyritään win-win tilanteeseen. Sekä vanhemman että lapsen tulee olla tyytyväinen siihen mitä tehdään. Aloin muuttaa omaa, kuitenkin melko auktoriteettijohtoista kasvatustyyliäni Gordonin oppien mukaan. Hyvin nopeasti tilanne uhmakkaan 2,5 vuotiaan kanssa rauhoittui. Myöhemmin törmäsin myös ohjeisiin erityisherkän lapsen kasvatuksesta, joissa mukailtiin hyvin saman tyyppistä kasvatusnäkemystä, mitä Gordon kirjassaan esitteli. Vaikka esikoisen kanssa helpotti ja ymmärsin itseäni jo paremmin, olin silti ahdistunut.

Mietin, kuinka jaksaisin toisen vuoden vielä vauvan ja esikoisen kanssa kotona. Esikoinen kun oli tässä vaiheessa jäänyt myös kokonaan kotiin, kun ei suostunut enää päiväkotiin menemään. Koska elämällä on tapana järjestyä, minut melkein pakotettiin ottamaan vastaan oman alani opetustyö, joka alkaisi kun nuorempi lapseni olisi vuoden vanha. Taas koin hirveätä syyllisyyttä, vaikka mieheni lupautui hoitamaan lapsia kotona syksyn ajan. Päiväkotiin en olisi pienempää vielä pystynyt laittamaan.

Otin siis vastaan työpaikan. Valvoin edelleen öisin kuopuksen kanssa, mutta oli myös ihanaa olla välillä poissa kotona. Edelleen koin, että minun täytyi olla täysin käytettävissä kaikki muu aika, olinhan päivät töissä. Syksyn edetessä väsyin ja niin väsyi miehenikin. Ei ollut helppoa olla kahden alle neljävuotiaan kanssa yksin kotona. Lopulta odotimme molemmat, että tammikuu tulee ja lapset menevät päiväkotiin. Apua kun ei juuri ollut tarjolla ja olimme sitä myös todella huonoja pyytämään.

Tammikuussa 2016 lapset aloittivat päiväkodin, joka on yllätyksekseni sujunut heillä todella hyvin. Vaikka arki on välillä hyvin kiireistä ja koen, etten näe lapsiani tarpeeksi, on elämämme silti paljon helpottunut. On ihanaa, että joku muukin hoitaa ja kantaa vastuuta lapsista, vaikka lopullinen vastuu onkin meillä vanhemmilla.

On myös ihanaa, kun meillä vanhemmilla on muutakin ajateltavaa kuin lapset. Vähitellen kevään mittaan olemme molemmat alkaneet ottaa enemmän myös omia hengähdyshetkiä: minä olen keskittynyt henkiseen kasvuun ja mieheni musiikin tekemiseen. Omat tärkeät jutut ovat antaneet valtavasti meille molemmille.

Poikamme ovat mahtavia, superenergisiä pakkauksia, mutta enää meistä ei tunnu, että asian pitäisi muuttua. He ovat valloittavia tyyppejä, jotka ovat tulleet opettamaan meille valtavasti asioita. Meidän tehtävämme vanhempina on pyrkiä tukemaan ja kannustamaan heitä niin, että he pystyisivät elämään elämäänsä pienempiä haavoja kantaen kuin omat vanhempansa.

Kaikelta en pysty enkä haluakaan lapsiani suojella, mutta haluan antaa heille kokemuksen siitä, että heillä on onnelliset vanhemmat, jotka rakastavat heitä ja toisiaan.

Muuta en voi ja uskon vahvasti, että se riittää.

-Pia-

kilpailun-logobanneri

Leave a Reply

© Babyjoy All Rights Reserved