Subscribe to
Newsletter
Hemmoteltu kakara!

Koirallani Mollylla on ensimmäistä kertaa juoksu. Ennen niin kärsivällisesti löntystelevä ja rauhallinen koira on nyt eteenpäin kaikella voimallaan vetävä, kadun toiselta puolelta toiselle, halujensa perässä sinkoileva hermokimppu. Halu on koiralla kova ja sen perässä se menee, nenä tiukasti maassa! Komeasti loikkiva jänis jäi täysin huomaamatta, samoin koko metsän kauneus, jota olemme yleensä pysähtyneet tarkastelemaan ihan rauhassa.

Hermoja raastavaa ja energiaa vievää, tuo haluaminen.

Minä olen ollut hemmoteltu kakara. Olen lähes aina saanut kaiken mitä olen halunnut. Tämähän mielletään huonoksi asiaksi ja vanhempia kehoitetaan olemaan valppaina, ettei heidän lapsestaan tule hemmoteltua. Lapsi kun yrittää vedättää vanhempiaan! Monien mielestä jo vauvakin osaa manipuloida vanhempiaan saadakseen mitä haluaa. Meillä on kova tarve rajoittaa sitä mitä toinen saa. Mistähän se johtuu?

Ystävääni kismitti hänen entinen miehensä, joka aina sai Hannu Hanhen tavoin haluamansa. Miksei hän kilttinä ja avuliaana tyttönä saanut ikinä mitä hän haluaa? Mies oli kasvatettu uskomaan, että hän saa aina mitä haluaa ja ystävälleni oli hoettu, että kaikkea ei voi saada. Tämä oli jäänyt tiukaksi uskomukseksi ja uskomustemme mukaan me pitkälti toimimme.

Kolmas lapseni, suuri opettajani, pitää elämää lahjana, maailmankaikkeutta yltäkylläisenä ja olettaa kaiken haluamansa vain ilmestyvän eteensä. Hän on vankkumattomalla itsetunnolla varustettu täydellinen luomus. Haastavana vauvana hän ei ollut tyytyväinen oikein ikinä. En käsittänyt mitä hän oikein halusi. Miksei mikään riittänyt? Hänpä halusikin KAIKEN, ja opetti minulle että omat uskomukseni siitä, mitä itse koin kaikeksi, oli pikku pisara hänen valtameressään. Kuvittelin eläväni runsasta elämää. Hän nauroi sille! Hän todellakin haastoi minua ja haastaa edelleen, ja minä kuuntelen tarkkaan. Hänellä on paljon opetettavaa, kuten kaikilla lapsilla.

Hän todella saa kaiken, minkä hän haluaa ja tiedättekö mitä? Hän ei enää haluakkaan kovin paljoa.

10917296_10153069262083631_4912772107776007917_n

Kauppaan mennessämme tämä poika sanoo että “Mä sitten haluan mitä mä haluan!” Aivan, vastaan. Hän ei etukäteen suunnittele halujaan, ei kohdista onneaan johonkin esineeseen minkä haluaa, vaan elää hetkessä. Mistäs hän etukäteen tietäisi mitä hän haluaa?

Olen se äiti, joka kaupassa kysyy lapselta, että haluatko jotain? Usein saan vastauksen, että en halua.

Kun koen pahaa oloa, tulkitsen, että tilanteessa on jotain väärää. Kun näen kaupassa lapsen keräävän rohkeutta siihen, että hän kysyy vanhemmaltaan mahdollisimman kiltisti, että saisiko hän tämän, ja vanhempi tiuskaisee, että nyt ei kyllä osteta mitään, vie se pois, sydämeni vähän särkyy. Ajattelen itseäni, vastaavassa tilanteessa. Miltä minusta tuntuisi, jos pitäisi aina pyytää lupaa joltain toiselta? Jollain toisella olisi valta päättää mitä tässä maailmassa saan tai en saa. Kun yritin olla kelpo vanhempi ja määrätä mitä lapseni saivat ja eivät saaneet haluta, lapseni käyttäytyivät vähän kuten Molly-koira kiimassa.

Siksi kuuntelen tarkasti lapsiani, kun he jotain haluavat. Jos se on vain joku karkki tai hetken mieliteko, sanon ei, ja se laitetaankin kiltisti pois, sillä toive ei ollut niin tärkeä. Kun toive on tärkeä, ja jos rahatilanteeni sen sallii, annan lapsilleni sen mitä he haluavat.

Jos se, että olen aina saanut mitä haluan, on antanut minulle vahvan uskomuksen elämässäni, että todellakin voin aina saada mitä haluan, koska uskon niin, miksi haluaisin riistää sen lapsiltani? En minäkään enää oikein halua mitään, mutta kun joskus halu tulee, en epäröi hetkeäkään enkö sitä saisi. En pelkää, en epäröi, en kuluta siihen energiaa. Olen jopa oppinut antautumaan sille, etten sinkoile sitä hakemaan, vaan odotan, että se tuodaan eteeni. Aivan kuten viisivuotiaani.

oranssi_koukero

Leave a Reply

© Babyjoy All Rights Reserved