Subscribe to
Newsletter
Erityistä elämää: Tärkein voimavara on rakkaus

erityista

Olen ollut kovin uupunut, eikä kirjoittamiselle ole löytynyt sopivaa aikaa tai mielentilaa. On ollut järjestettäviä asioita ja tilanteita, joissa olen tietoisesti laittanut omat tarpeeni ja jaksamiseni taka-alalle. Uusi vuosi on alkanut omalla kohdallani puhdistautumisella. Pari peräjälkeen podettua flunssaa pitivät huolen siitä, että menneen vuoden kuonat tuli niistettyä ulos. Sen jälkeen olenkin sitten pikkuhiljaa taas päässyt jaloilleni, ja antanut lisääntyvän valoisuuden johdatella mieleni kevääseen.

Viime aikoina olen miettinyt paljon omia voimavarojani, välillä kun on tuntunut siltä, että nyt ollaan liian tiukilla. Olen oikeastaan aina ollut aktiivinen tekijä ja vastuunkantaja, joka on monessa mukana. Olen myös ollut pärjääjä, joka jaksaa ja pystyy itse ja selviää omillaan. Eipä liene yllätys, että olen myös valinnut ammatin, jossa langat ovat minun käsissäni. Työssäni tuottajana olen se, joka tekee, järjestää ja kantaa lopullisen vastuun projektien onnistumisesta. Se, johon luotetaan, ja jonka pokka pitää kovissakin tilanteissa, ja joka painaa pitkää päivää adrenaliinin voimin kun deadline lähestyy. Vastuun ottaminen ja asioiden vieminen eteenpäin tulee minulta jotenkin luonnostaan. Niinpä elämällä onkin ollut minulle varattuna taas loistava oppiläksy lasteni kautta: miten tunnistaa omat voimavarat? Miten tunnustaa, ettei jaksa? Ja jotta läksy menisi varmasti jakeluun, niin toki eteeni järjestetään tuon tuostakin tilanteita, jolloin on pakko pyytää ja ottaa apua vastaan, koska omat kädet tai voimat ei riitä.

Kun eron jälkeen asuimme Mimosan kanssa kahdestaan, pidin tärkeänä sitä, että ne viikot jotka Mimosa asui minun kanssani, olin täysin häntä varten. Kävin kerran viikossa tanssitunnilla, mutta muun ajan pärjäsin erityislapseni kanssa itse. Kun nyt mietin sitä äitiä, joka iltaisin Mimosaa nukuttaessa välillä itki tyynyyn salaa kun oli niin poikki, ja joka oli välillä niin väsynyt, että kroppaa särki ja tärisytti, en voi kun tuntea suurta myötuntoa häntä kohtaan. Olin asettanut itselleni ihan liian suuret kriteerit. Ajattelin silloin, että tottakai minun on jaksettava oman lapseni kanssa. Taustalla kummitteli tietysti myös huono omatunto erosta, ja siitä että en enää voinut olla samalla tavalla läsnä Mimosan elämässä. Pärjäämisestä tuli yksi projekti muiden joukkoon.

Kun aloimme elämään uusperheenä, taakkani erityislapsen jatkuvassa avustamisessa ja hoitamisessa vähän helpotti. Kuitenkin vain vähän, koska pidin edelleen kiinni siitä, että Mimosa on minun lapseni ja minun on jaksettava hoitaa häntä. Liian vähän käännyin puolisoni puoleen ja pyysin häntä auttamaan. Samalla eväsin häneltä mahdollisuuden opetella toimimaan Mimosan kanssa, ja luomaan omat yhteiset toimintamallinsa hänen kanssaan. Tein hänestä tahtomattani ulkopuolisen, ja samaan aikaan olin vihainen kun hän ei heti astunutkaan täysillä uuteen isäpuolen rooliin. Näitä asioita olemme nyttemmin käsitelleet, ja pienen kivun kautta se on vahvistanut meitä perheenä ja kumppaneina.

27727384_s

Ja sitten tuli Onerva. Hän katsoi, että nyt on Universumi tarpeeksi kauan varovaisesti koputellut Susaa selkään, että josko katsoisit ympärillesi ja ottaisit rakkailtasi enemmän apua vastaan. Nyt riitti. Ja Onerva pisti välittömästi tuulemaan niinkuin vain hän osaa.

Ensimmäisen kuukauden Onerva roikkui käytännössä rinnassani kiinni yötä päivää. Kun tulimme sairaalasta kotiin, muistan hormoniusvani seasta sen, kuinka ihana puolisoni teki minulle ruokaa, ja syötti minua haarukallinen kerrallaan olohuoneen sohvalla, kun minä vaan imetin, imetin, imetin. (Ja kyllä, ruoassa oli läjäpäin parmesania, joka oli ollut koko raskausajan kiellettyjen listalla!!) .Olin kuitenkin kiitollinen, että imetys onnistui, ja halusin olla Onervan käytettävissä kokoajan. Onerva antoi minulle korjaavan ja eheyttävän imetyskokemuksen (joka jatkuu yhä), koska Mimosan kanssa imetys loppui oman epävarmuuteni takia hyvin lyhyeen, ja olin siitä pitkään surullinen.

Jotta arki saatiin sujumaan, ja jotta meille jäi hieman aikaa ja rauhaa opetella elämään vauvan kanssa, ja hellästi tutustuttaa myös Mimosa pikkusiskoonsa, muutti äitini käytännössä meille asumaan aina viikoiksi, jotka Mimosakin asuu meillä. Äiti avusti Mimosaa ja laittoi hänet aamulla kouluun. Äiti teki ruokaa ja kävi kaupassa, niin että minä sain vain imettää ja olla läsnä molemmille lapsilleni. Kuinka vaikeaa minun olikaan pysyä paikallani, ja olla osallistumatta kaikkiin askareisiin!? Vaikeaa, mutta Onerva hoiti hommansa, enkä minä liikkunut imetystuolistani mihinkään. Ilman äitiäni alku olisi kuitenkin ollut vaikeaa, lähes mahdotonta. Nyt meille jäi aikaa opetella olemaan uudenlainen perhe. Mutta joka viikko kun äitini asui meillä, mietin pääni puhki, miten voisin joskus kiittää ja korvata hänelle kaiken saamamme avun. En koskaan keksinyt mitään, mikä olisi tarpeeksi voinut viestiä siitä kuinka kiitollinen olin.

Samoihin aikoihin kun Onerva syntyi, löysimme myös Mimosalle pitkään etsityn tukihenkilön. Tukihenkilö viettää noin kerran viikossa aikaa Mimosan kanssa. He käyvät leffassa tai syömässä, tai touhuavat jotain muuta yhdessä. Homma lähti alusta asti sujumaan hienosti, ja tukihenkilöstä on muodostunut meille merkittävän suuri viikottainen apu, puhumattakaan siitä, kuinka hän Mimosan elämää rikastuttaa. Ja taas. Kuinka vaikeaa minulle onkaan ollut katsoa sivusta, kun ulos lähtiessä toinen hiki päässä taiteilee Mimosalle ulkovaatteita päälle (hän ei ole helpoimmasta päästä puettava ), tai nousee kolmatta kertaa nostaman Mimosan mehupulloa lattialta, tai selaa Ipadia kiireestä takkuilevin sormin, jotta saadaan äkkkiä Mimosalle rauhoittavaa musiikkia soimaan, ennekuin hän menettää hermonsa. Hyvin, hyvin vaikeaa.

Jos vielä vuosi sitten perheemme tilanne oli se, että kahden lapsen viikkoina taloudessamme oli pakko olla vähintään kolme aikuista, jotta hommat rullasivat, on tilanne toki helpottanut. Nyt aikuisten määrä on pudonnut kahteen. Jos kyse on pelkästä pärjäämisestä, niin pärjäämme kyllä omillamme. Mainittakoon kuitenkin, että en ole koskaan ollut kahden lapseni kanssa tuntia kauempaa yksin. Sen aika ei ole vielä.

Koska elämä ei kuitenkan saa olla pelkkää pärjäämistä (sitä toistelen itselleni säännöllisesti), olen äärimmäisen onnellinen, että elämässämme on ihania ihmisiä, jotka ovat nykyään olennainen osa arkeamme. Heistä on tullut sitä pikkuhiljaa, Onervan syntymän jälkeisen pakon sanelemana. Ihmisiä, jotka ovat minun suorittamisen muurini läpi löytäneet tiensä meille, ja joiden varaan rakennan viikottaisen ohjelmamme. Ihmisiä, jotka tietävä missä kaapissa säilytetään lautasia ja avaavat kyselemättä jääkapin oven ja alkavat laittamaan ruokaa. Enkö olekin aina haaveillut, että kotonani olisi avoimet ovet, johon kenen tahansa on helppo tulla ja istahtaa vaikka teekupposelle? Enkö aina olekin toivout elämää kotiini ja paljon läheisiä ihmisiä elämääni? Jos yhden lapsen viikkoina arki onkin kiireettömämpää ja seesteisempää, niin Mimosan asuessa meillä, kotona on huomattavasti enemmän säpinää, liikettä, ihmisiä ja elämää.

Kahden lapsen viikkoina osana arkeamme ovat omat vanhempani eli mummi ja pappa, sekä Mimosan mumma. Myös Mimosan tukihenkilö tulee meille joka viikko ja toimii huushollissamme kuin kotonaan. Omaa jaksamistani vielä helpottaa kerran viikossa lapsiperhetyön kotipalvelun lastenhoitaja, joka viettää kerran viikossa päiväsaikaan meillä pari tuntia Onervan kanssa, että minä pääsen hengähtämään omiin menoihini. Mutta uskokaa, että vastuun jakaminen moniin käsiin ei ole ollut minulle helppoa.

No entäs se muutaman vuoden takainen äiti, joka salaa Mimosaa nukuttaessaan itki tyynyyn väsymystään ja mietti, että mitä tästä oikein tulee? Kyllä se sama äiti nostaa vieläkin joskus väsynyttä päätään, onneksi nykyään harvemmin. Tukiverkosta huolimatta minun on edelleen vaikea olla aloillani, katsoa sivusta kun joku toinen auttaa Mimosaa, ja olla itse tekemättä mitään. Liian usein teen sen vieläkin. Koen olevani huono ja laiska äiti jos vain istun vieressä sohvalla. Tiedän sen olevan typerää, tiedän että varmasti teen oman osuuteni. Ja jos apua on tarjolla, niin miksi en voi ottaa sitä täysipainoisesti vastaan?

Yritän opetella. Ja yritän opetella rakastamaan enemmän itseäni ja antamaan itselleni arvostusta. Yritän liimata itseni siihen sohvalle, katsella vierestä kun muut tekevät, ja hokea mielessäni, että minun ei tarvitse ansaita hyvä-äiti-pisteitä, rakkautta tai arvostusta tekemällä kaikki itse. Minä olen sen arvoinen, että voin heittäytyä toisten passattavaksi. Olen niin arvokas ja rakastettu, että joku toinen haluaa tehdä minulle palveluksen ja auttaa. En jää siitä kenellekään ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, eikä minun tarvitse miettiä kokoajan, millä kaiken sen korvaisin. Ihmiset haluavat auttaa toisiaan pyyteettömästi. Ninhän minä itsekin teen. Se vastaanottaminen onkin vain monin verroin vaikeampaa.

On ollut taas kerran pysäyttävää tajuta, että välillä raskaan erityislapsiarkemme yksi raskauttavimmista tekijöistä olen ollut minä itse. Sen asian ymmärtäminen on ensimmäinen askel polullani kohti joutilaampaa vanhemmuutta. Se, ja oman itsensä rakastaminen. Niinpä sanonkin tähän lopuksi, että hyvä Susa, hyvin sä vedät!

oranssi_koukero

2 Comments

  1. Leila says:

    Ihana teksti! Sanoitit myös omia fiiliksiäni, vaikka minulla ei erityislasta olekaan, mutta neljä lasta kumminkin. Niin usein sitä tekee liikaa kaiken itse ja sitten miettii miksi on niin uupunut välillä. Pikkuhiljaa minäkin olen opetellut pyytämään ja ottamaan vastaan apua. Hyvää alkavaa kevättä sulle ja rebtoa arkea!

  2. Sarita says:

    Me saatiin eilen kuulla, että meidän pieni tyttömme sairastaa Rettin oireyhtymää. Löysin nämä tekstisi ja ne ovat jo nyt olleet suureksi lohduksi minulle, vaikka minä olenkin vasta oman matkani alussa ja vielä on pitkä tie päästä tästä luopumisen surusta yli.

Leave a Reply

© Babyjoy All Rights Reserved